Lukiessani Alva Noen kirjaa ”Omituisia työkaluja – Taide ja ihmisluonto”

 

Lukiessani kirjaa ”Omituisia työkaluja – Taide ja ihmisluonto”, kirjoittaja Alva Noë (Tampere 2019: Niin & Näin) ja sen herättämiä ajatuksiani kuvataiteen tekemisestä.

Ruumiillistumistaso” – Aistimukset muuttuvat meidän liikkeidemme mukaan, vaikka emme huomakaan sitä. Omassa ympäristössämme liikumme koko ajan toisin kuin vaikkapa katsoessamme televisiota tai elokuvaa näytöltä tai valkokankaalta. Noen mukaan ”näkeminen on ajallisesti laajentuvaa ja dynaamista vaihtoa meitä ympäröivän maailman kanssa”. (Noe 2019, 23.) Tämä muistuttaa minua David Hockneyn maalaustavasta (Taidehallin näyttely 2019), jossa isoa maisemaa katsoessaan hän kääntelee päätään sivuilta toiselle ja ylhäältä alas. Tällöin hänen maalauksissaan ei myöskään ole yhtä perspektiiviä vaan useita kuvakulmia.

Näkeminen – Vaikka näkeminen on ”luonnollista” ja ”organisoitua” toimintaa se on myös kognitiivisesti monimutkaista. Tämän toiminnan avulla meillä on pääsy ”meitä ympäröivään maailmaan”. Organisoituneisuus lähtee Noen mukaan siitä, että olemme biologisia organismeja. Hänen mukaansa ”teemme taidetta organisoidusta toiminnasta”. (Noe 2019, 24-25.) Eli syntyykö kuvataiteemmekin biologisen toimintamme tuloksena?

Taide, valmistaminen ja epäonnistuminen – Noen mukaan taiteet syntyvät käsityön, valmistamisen ja teknologian ”kehittyvien organisoitumiskaavioiden” kautta. Mutta taiteet eivät ole kuitenkaan teknologisia käytäntöjä vaan ”epäonnistuminen on yksi taiteen tärkeimmistä tutkimuskanavista”. (Noe 2019, 35-37.) Olemme siis innovaattoreita ja suunnittelijoita, jotka kulkevat eteenpäin kokeilujen, epäonnistumisten ja uudelleen yrittämisten kautta.

Organisoituneisuus” – Noen mukaan taide saa ”liikevoimansa” meidän organisoituneisuudestamme, jossa olemme ”eksyksissä sisäkkäisissä, massiivisen monikutkaisissa organisoitumiskaavioissamme”. Hänen mukaansa taidekäytännöissä tutkimme ”organisoitumisemme ilmenemismuotoja”. (Noe 2019, 45.) Onko taide siis perustaltaan biologisen organismimme luonnollista toimintaa?

Taide karttana – Noen vertaa taiteen tekemistä kartan piirtämiseen. Omat toimintamme kävelemisestä ajattelemiseen ja kuvien tekemiseen ”jäsentävät maisemaa, jossa olemme”. Taiteen tekeminen auttaa meitä löytymään eri elämän alueille ja tapoihin, ”joilla olemme organisoituneet”. (Noe 2019, 47-48.) Näin uudistamme myös perustason toimintojamme.

Visuaalinen kanssakäyminen maailman kanssa – Noe kuvaa lapsuuden kokemustaan, jossa hän löysi omalla toiminnallaan ympäristöstään uusia visuaalisia elementtejä: ”Avaamalla ja sulkemalla silmiäni vuorotellen sain katulampun hyppelemään ja siristämällä saatoin saada sen valon ampumaan säteitä.” Hänen mukaansa samalla kun kuvaamme maailmaa, me samalla myös järjestämme maailman ymmärrystämme sekä voimme järjestää oman visuaalisen kokemuksemme. Esimerkkinä hän ottaa Picasson, Cezannen ja Matissen, jotka uudelleenorganisoivat itsestään selvät tavat kuvata maailmaa. Tai taitelijat, jotka ”lopettivat kuvien tekemisen kokonaan” (Rothko) tai käyttivät ”osuvaa kuvaa” uusilla tavoilla (Hockney). Nämä taitelijat tarkastelevat kuvan tekemistä itsessään tai näkemistä itsessään. Noen mukaan nämä kuvat ”kutsuvat ihmettelemään, mitä kuvassa tai kuvan kanssa tai kuvan ansiosta voisi mahdollisesti nähdä”. (Noe 2019, 64-66.) Visuaalinen kanssakäyminen maailman kanssa auttaa meitä ihmettelemään maailman monimuotoisuutta ja ymmärtämään maailmaa uudella tavalla.

Kuva esteettisen tajun lähtökohtana – Noen mukaan kuva tarjoaa mallin irrottautua entisistä tavoista katsoa. Hänen mukaansa kuvat ovat esteettisen tajun edellytys ja tarjoavat pohdinnalle (kontemplaatiolle) tilaa. Tämän vastakohtana hän esittää käsitteen ”villi näkeminen”, joka ei ole esteettistä ja pohtivaa vaan ”avoimuutta maailmalle”. Suurimmaksi osaksi näkeminen on ”epäkontemplatiivista” tukeutumatta tutkisteluun eikä siis ole esteettistä katsomista. Hänen mukaansa villi näkeminen on ”suoraa ja osallista”, kun taas esteettinen näkeminen ”muistuttaa katselemaansa koskevien ajatusten elättelemistä”. ”Kuvat muotoilevat käsitystämme näkemisestä” ja ”kuvista tulee näkemisen väline”. Kuvallisen näkemisen kautta, joka on siis esteettisen tajun käyttämistä, saamme itsellemme ”jotain aivan uutta”. (Noe 2019, 72-73.) Esteettinen kuvan näkeminen tuottaa meille siis uutta ymmärrystä ja muokkaa kokemusmaailmaamme.

Taideteoksen arvostamisesta – Noen mukaan ne syyt, joiden vuoksi arvostamme jotain taideteosta toisen teoksen asemasta, ovat erilaisia kuin ne syyt, joiden vuoksi pidämme jostain esineestä, talosta tai ruoan mausta. Kauneuden kokeminenkaan ei ole syy taideteoksen arvostamiseen. Taideteoksen arvostaminen ei ole reaktiota teokseen vaan sen arvostelma, joka on ”ajatuksekasta”. Hänen mukaansa taidearvostelmia muotoilevat tietomme, taustamme, kokemuksemme ja kulttuuri yleensä sekä jaetut asenteet. Myös jatkuva keskustelu (dialogi) taiteilijoiden ja asiantuntijoiden sekä taiteen katsojien välillä vaikuttavat arvostelmiemme syntymiseen. Noen mukaan taideteos ei ole pelkästään ”tunteen” tai ”havaintoreaktion” laukaisin, vaan se on teos, jonka ”aihe” tekee siitä taidetta. Käsitykseni mukaan katsojan täytyy tulkita taideteoksen merkityksiä ja aiheita oman taustansa pohjalta. Noen mukaan taideteokset toimivat kommunikaationa, kanssakäymisen välineinä yhteisössä. Ne ovat ”siirtoja jaettujen ajatusten ja ymmärryksen maisemassa”. Taideteoksessa maailma näyttäytyy meille kokemuksessa, jonka ”saavutamme muiden kanssa”. (Noe 2019, 121-123.) Noe viittaa myös Kantin esteettisen arvostelman käsitteeseen, jossa ”erimielisyys taideteoksen arvosta on aina keskustelun alkua eikä koskaan sen loppu” (Noe 2019, 238). Taideteoksen arvostelma muodostuu jokaisen katsojan kohdalla siis myös ristiriitaisten arvostelmien synnyttämässä keskustelussa.

Kuvan tekeminen – Nykypäivänä jokainen meistä tekee kuvia, vähintään ottamalla kännykällä kuvan näkemästään tapahtumasta tai omakuvan, selfien. Noen mukaan tekemämme kuvat on sidottu sekä näkemiseemme että näkemämme ajattelemiseen, kiinnostukseemme näkemäämme ja kuvaamme kohteeseen. Omakuvia ottaessamme haluamme tulla nähdyksi tietyllä tavalla. Me itse tuotamme kuviamme, erityisesti dokumentoidessamme elämäämme. Noen mukaan ”kuvat ovat työkaluja näyttää asioita, panna asioita esille”. Kuvat, jotka ovat ”näyttämistyökaluja” panevat ne ”kommunikatiiviseen kanssakäymiseemme muiden ihmisten kanssa”. (Noe 2019, 174-177.)

Kuvan edustavuus – Noen mukaan kuvat ovat ”erityislaatuinen visuaalinen malli”, jota ”käytämme jonkin muun sijaisena” (Noe 2019, 182, 185). Kuva siis edustaa jotain poissaolevaa, vaikka se tekeekin edustamansa kohteen läsnäolevaksi. Tässä voisin pohtia myös Rene Magritten taidetta, jossa hän asettaa kyseenalaiseksi kuvan esittämän objektin läsnäolon, kuten teoksessaan ”Tämä ei ole piippu”. Tällöin kuva piipusta vain edustaa piippua, vaikka se ei ole piippuna läsnä oleva, eikä käytettävä. Hän toteaa myös, että ”se, mikä antaa meille luvan käyttää kuvaa alkuperäisen korvikkeena” riippuu yhtä monimutkaisista ja monikerroksista tekijöistä ”kuin elämämme ja kulttuurimme” (Noe 2019, 197-198).

Kuva taiteena – Noe pohtii myös erilaisia kuvia: luonnoksia, diagrammeja, sarjakuvia, ikoneja ja muotokuvia. Hänen mukaansa taiteilijat eivät tee kuvia osallistuakseen olemassa olevaan meille itsestään selvään ”kuvaekonomiaan” vaan ”taideteos tapahtuu” vasta silloin kun kaikille ”tuttu käytäntö katkeaa”. Hän ottaa esille David Hockneyn, jonka taiteen ”ydin” tulee esille taiteilijan ”pulppuavan maanisessa impulssissa luonnostella ja piirrellä”. Noen mukaan taideteos ei ole näkyvissä vain katsomalla vaan se vaatii pohdintaa. (Noe 2019, 197-198.)

Taiteilijan tyyli – Noen mukaan kaikki, mitä taitelija, persoona, tekee ”jää jälki hänen luonteenomaisesta tyylistään”. Samoin tyylistä tunnistaa aikakauden ja yhteisön, jossa teos on tehty. Tyyli mahdollistaa myös näkemisemme (Noe 2019, 209-212), koska sijoitamme näkemämme aikaan ja historiaan mutta myös taiteilijaan tai hänen eri aikakausiinsa, kuten Picassolla oli sininen kausi tai kubistinen kausi.

Mitä taide on? – Noe esittää kirjansa lopuksi väittämiä siitä mitä taide ei ole: ”Taide ei ole käsityötä. Taide ei ole esittämistä. Taide ei ole viihdettä. Taide ei ole kauneutta. Taide ei ole mielihyvää. Taide ei ole taidemaailmaan osallistumista. Taide ei todellakaan ole kaupankäyntiä.” Sen sijaan hänen mielestään: ”Taide on filosofiaa. Taide on toden luontomme panemista esitteille itsellemme. Koska meidän täytyy. Taide on itsemme kirjoittamista.” (Noe 2019, 243.) Tulkitsen siis oman taiteen tekemiseni oman itseni kautta maailman hahmottamiseksi ja samalla itseni kirjoittamisesta maailman osaksi.  Taide edellyttää myös esteettistä näkemistä pohdintojen kautta.

 

Kommentointi on suljettu.

WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: